Ajatuksia takaraivon hiekkamyrskyistä

Ajatuksia : kotimainen musiikkiteollisuus

Miikka blogikuva

Hola! Täällä Espanjan auringon alla kirjoittelen ajatuksiani itselleni aina yhtä tärkeästä aiheesta eli musiikista. Kotimainen musiikki elää monella tavalla murroskauttaan ja alaa ympäröivä bisneskin on muuttunut vuosikymmenien varrella välähdysmäisellä tahdilla. Ensimmäiseksi voitaisiin paneutua siihen, että kuka kotimainen artisti yllättikään taannoin?

Musiikkiteollisuudesta siis lähiaikojen näkyvin kannanotto tuli hyvin yllättävältä ja hieman jopa paradoksaaliselta taholta, kun espoolaisessa ylemmän keskiluokan perheidyllille suunnatussa luxustalossa asuva vajaan vuoden päästä kolmekymppisiänsä viettävä Mikael Sohlman avasi jälleen kerran sanaisen arkkunsa. Niille keille nimi ei soita minkäälaisia kelloja onkin kerrottavani, että tuon nimisen herran varsin runsaat väkijoukot (erityisesti nuoret sellaiset) tuntevat miehen artistinimellä Mikael Gabriel.

 

Yllättäväähän tässä yhtälössä ei ole se, että monia räväköitä lausahduksia ja hyvin provokatiivisia julkisen keskustelun aloituksia suorittanut kauttaltaan tatuoitu nuorisokotikasvatti aiheutti mediassa puheillaan äläkkää. Mikael Gabriel on aiemmin biiffannut monen eri suomiräppärin kanssa ja monesti nämä Yhdysvalloista apinoidut räppäreiden keskinäiset verbaaliset nokittelut ovat lähteneet Mg:n läpinäkyvästä provokaatiosta. Mies on mielellään myös esitellyt julkisuudessaan saavutuksiaan sekä kuvaillut hyvin suorasukaiseen tyyliinsä suhdettaan rahaan. Raha on Mikael Gabrielille hyvin tärkeä asia, jota ilman hän ei olisi omien sanojensa mukaan saanut edes nykyistä tyttöystäväänsä. Luxustalon hankinta, sen yksityiskohtien esittely, uudet urheiluautovalinnat sekä puhe kultahampaiden hukkaamisesta yökerhojen vip-tiloihin ovat kuuluneet vahvasti miehen esiintymiseen aina yhtä ahnaiden iltapäivälehtien sivuilla.

 

Nyt tämä sama mies on arvostellut suomalaisen musiikkimaailman olennaisia toimijoita yksinvaltiudesta ja ylikaupallisuudesta. Ylikaupallisuudesta? Kuulitte oikein : mies, joka on myöntänyt julkisuudessa tekevänsä hyvin kaupallista musiikkia (erityisesti nuorille) syyttää nyt muita toimijoita jonkun syvemmän tarkoitusperän peittoamisesta kaupallisen yksinvaltiuden voimin.

Emma-gaalassa helmikuun toinen päivä Mikael Gabriel piti puheen, jonka monen eri medialähteen lainaama ydin oli “Mitä radiosta kuullaan, sitä ei päätä 45-vuotias mies. Sen päätätte te!” Hän myös kehoitti lukemaan hyvin tarkkaa samana päivänä ilmestyneen iltalehden artikkelin. Mitä ihmettä Mg oikeun meuhkasi lavalla? Mies palkittiin musiikkivideosta emmalla ja tv-näkyvyys oli taattu pian tauolle jääneelle Malmin kulmien kasvatille koko musiikkikentän kerman keräävässä tilaisuudessa. Mitä olen yhtään miehen edesottamuksia seurannut erilaiset gaalat ja julkisuuden henkilöitä keräävät tapahtumat ovat hyvin mieluisia tälle tyyliniekalle, joka ulkoiluttaa usein pressikameroiden edessä punaisella matolla useiden tuhansien eurojen vaatekappaleita. Oltaisiinko nyt vedetty jotain muutakin kuin höpöheinää?

 

Tämän hetken suomalaiseen musiikkikenttään täysin neutraalista näkökulmasta paneutuessa  Mikael Gabrielin meuhkaamisesta löytyykin pointti tai ainakin sitä tutkaillessa jollain tavalla ymmärtää kannanoton huolimatta miehen omasta julkisesta kuvasta hänen ilmoille tuottamasta musiikistaan puhumattakaan.

 

Musiikissa ylipäätänsä eletään tekijän kannalta erittäin haastavia aikoja. Yrität olla mitä tahansa niin kaikki, siis KAIKKI on jo tehty. Mitään täysin uutta ei ole ainakaan suomalaisen musiikin mainstream-tilassa tehty aikoihin. Eikä se tietenkään ole artistien syy, eihän omalle syntymävuodelleen mitään mahda. Hattua täytyy tietyistä syistä nostaakin jokaiselle artistille, jotka ovat viime vuosina keikkuneet striimatumpien joukossa. Elämmehän me aikaa, kun Haloo Helsinkiä mainostetaan kantaaottavana yhtyeenä ja Vesalan musiikki lasketaan taidepopiksi. Kaikki oikeasti kantaaottava ja taidemusiikiksi luokiteltava tavara on jossain aivan muualla kuin siellä parrasvalojen valossa, jossa tietyt valtalehtien toimittajat hehkuttavat isoja keikkalavoja valloittavia artisteja tai bändejä heidän monipuolisuudestaan. Toki Haloo Helsinki ja Vesala tekevät erittäin korkealaatuiseksi hiottua musiikkia, jota on helppo ja miellyttävä kuunnella. Uskon, että Elli Haloo oikeasti pohjustaa sanoituksiansa muutenkin kuin myyntitilastot suurilla verkkokalvoillaan. Tuskinpa Vesalakaan naureskelee suomalaisten kuuntelijoiden höynättämistään rantatuolissa, vaan pyrkii aitoon vuorovaikutukseen faniensa ja suomalaista musiikkia kuluttavien tavisten kanssa. Kyse ei ole kenenkään yksittäisen artistin huonoudesta tai välttämättä myöskään häikäilemättömästä tarkoituksesta huijata ihmisiä tekemällä huonoa tai epäeettistä musiikkia. Kyse on niinkuin surullisen kliseisen monesti : viasta tai paremminkin vioista järjestelmässä.

 

Monesti radiokanavat perustelevat musiikkilistojaan sillä hyvin aukottoman kuuloisella selityksellä, että tätä ihmiset haluavat kuulla. Sen näkee myös keikka- ja festarilavoilla. Antti Tuisku on viime vuosina ollut monien festareiden vetonaula. Jvg on tahkonut kohta kymmenen vuotta ympäri Suomea eikä kyllästymistä näy. Pyhimys elää elämänsä kultakautta, kun keikat myyvät kuin häkä ja Jättiläisestä tuli radiosoiton myötä äärimmäisen tunnettu veisu. Mikä on sitten pielessä?

Lähtökohtaisesti ei välttämättä mikään. Kuitenkin vuonna 2019 olemme sellaisessa individualismin ja hektisyyden ristitulessa, että erilaiset populäärikulttuurin ilmiöt heijastavat aikaamme.

 

Väitänkin, että Suomi on pullollaan vallitsevaan musiikilliseen tilaan tyytyväisiä ihmisiä ja siihen vaikuttaa yksi erittäin iso syy. Syy : vaihtoehtoja ei anneta. Mietitään esimerkiksi ruuhkavuosien keskellä elävää pitkiä työmatkoja autolla ajavaa 35-vuotiasta perheenäiti Jaanaa. Jaanan päivät ovat asuntolainahelvetin ja lasten harrastuksien täyttämässä arjessa sellaisia, että heikompaa hirvittää. Hyvin harvinaista vapaa-aikaa Jaana viettää salilla ystäviensä Heidin ja Tiinan kanssa, koska kesäkuntoon tähtääminen on yksi aikamme peruselementeistä. Joskus Jaana ehtii kuitenkin käpertyä Mika-miehensä kainaloon katsomaan Temptation Islandia kokien tyytyväisyyttä siitä, että ei se Mika temppariosallistujiin verrattuna niin huono mies olekaan. Missä ihmeen välissä Jaana ehtisi perehtyä musiikkiin, jos musiikki ei ole hänelle aivan sydämen asian tai kuulu harrastusvalikoimaan? Vastaus : ei missään välissä. Radio ja spotifyn valmiit listat ovat enemmän kuin todennäköisiä musiikkilähteitä Jaanalle. Jaanalle tässä kohtaan täysi hatunnosto ja kiitokset löysän selkärangan omaavan epädynaamisen homssuisen pohtijan suunnalta. Jaanat pitävät tätä maata pystyssä!

 

Kyllähän puhetta musiikin kaupallisuudesta ja kapeasta mainstream-kärjestä on riittänyt jo vuosikymmeniä. Silti väitän, että jotain on muuttunut. Tiettyjen asioiden korostaminen on noussut musiikista puhuttaessa. Tai itse asiassa usein ei puhuta edes musiikista. Oletko viime vuosina nähnyt iltapäivälehdissä tai muuallakaan valtamediassa laajasti levy-arvioita? Tai haastatteluja muusikoilta aiheena esimerkiksi tarinat sanoitusten takaa. Todennäköinen vastaus on : et. Muusikoista kyllä tehdään juttuja ja otsikoita entiseen tahtiin. Kellä artisteista oli kaunein gaalamekko? Kuka on seksikkäin miesartisti? Kuka julkaisi hämmentävän selfien instagramissa? Kellä on häkellyttävän söpö koira?

Edellä luettelemani esimerkit ovat suoraan lehtijuttujen otsikoista. Muusikot kyllä kiinnostavat ja erityisesti kaikki muu kuin heidän musiikkinsa on klikkiotsikoinnin kannalta kultaakin arvokkaampaa materiaalia.

 

Jo aiemmin mainittu Antti Tuisku on esimerkiksi ovelasti salannut seksuaalisen suuntautumisensa ja syy vaikuttaa puhtaasti siltä, että myyttiä ei kannata julkisuusmielessä rikkoa. Ihmiset ovat kiinnostuneita Tuiskusta henkilöbrändinä ja esiintyjänä monet ylistävät häntä syystäkin. Henkilöbrändin merkitys on mielestäni kasvanut äärimmäisiin olosuhteisiin takavuosista, kun suomenkielinen musiikki toi todella suuresti myytyjen hittien myötä todella lyyristä ja musikaalisesti jopa jossain määrin intohimoista tavaraa. En edellenkään arvostele nykymusiikkia huonoksi, mutta mielestäni huomio julkisuudessa on vääristynyt täysin vääriin suuntiin. Suomalaisen hiphopin kannalta äärimmäisen tärkeä Elastinen kuten vaikkapa hieman kypsyneimmistä karismaattisista miesartisteista valioesimerkkinä käyvä Lauri Tähkä ovat itseään loistavassa tikissä pitäviä duracell-pupun kaltaisia naisten (sekä miesten) ihannoimia esiintyjiä. Tuskinpa he innostaisivat ihmisiä katsomaan spektaakkeleja, mikäli spektaakkelin valokeilassa olisi lähikaupan sipsi- sekä oluthyllyjen vakkari keskikehonrakentaja Kari. Kärjistäen voisin ulkonäköasiohin liittyen sanoa että mitä isommalle lavalle mennään, sitä enemmän ulkonäkö kuin muutkin imagon pinnallisuudessaan kiehnaavat kullankimaltavat puolet merkitsee. Voin itse noin verbaalisen kuvailun tasolla (voi luojan kiitos) alastomana rehellisesti myöntää, että omalla ulkoisella olemuksellani on vaikutuksia karvojen pystyyn nousemiseen musiikin ulkonäkökeskenäisyydestä puhuttaessa. Itsehän radioammattilaiseksi pyrkivänä olen alistamassa tai jo alistanut väkisinkin oman ulkoisen olemukseni arvostelun kohteeksi. Radio? Se sama radio, jota ovat työkseen tehneet monen näköiset ja kokoiset ihmiset vuosikymmeniä sopivasti valokeilasta piilossa journalistisen kirkkaan teräviä aivoissaan sijaitsevia juontajan lamppua kiillotellen. En syytä sosiaalista mediaa mistään autonomisesta pahuudesta tai pinnallisuuden yli-Jumalattaren roolista, mutta joku on muuttunut pysyvästi. Täytän ensi kuussa 25-vuotta ja olen hemmetin huolissani musiikkikentän kehityksen lisäksi kaikesta muustakin. Onneksi minua vielä nuoremmat ihmiset omaavat mentaalitason, johon kuuluu aimo annos ylioptimistisuutta ja tulevaisuuteen individualistisen yhteisöllisesti katsomista. Ilman inhorealistisia asenteita omaavasta allekirjoittaneesta poikkeavia nuoria muusikoita ja esikuvia nykysukupolvi ei olisi niinkään hyvä mitä se on.

 

Ehkä aurinko paistaa risukasaankin!

Epäkelpo ruokaympyrä

Miikka blogikuva muokattuMajoneesi valuu poskia pitkin parralleni, kun olen tekemässä jälleen kerran syntiä grillin pihalla. Olen tunkemassa nielustani alas täysin tiedostaen  moskaa, joka sisältää keholleni äärimmäisen vaarallisten rasva- ja kaloripitoisuuksien lisäksi ties kuinka paljon esimerkiksi verisuonilleni haitallisia kuona-aineita. Epäterveellisen, mutta samalla syntisen hyvältä maistuvan roskaruoan jälkeen jossain takaraivoni perukoilla huono omatunto hakkaa rumpua takoen nykyaikana valloilla olevia varoituslauseita. Jopa minä, joka en ole ikinä elämässäni oikein päässyt kiinni terveiden elämäntapojen ilosanomaan saati päässyt niitä toteuttamaan loppuviimein kirjan sääntöjen mukaan koen huonoa omatuntoa tai jopa jossain määrin huonommuutta alistuessani aina mieliteoilleni. Erityisesti ilta- ja yöaikaan tälläisiä synteihin lankeamisia tapahtuu erityisen todennäköisesti. Eritoten, jos yhtälöön kuuluu vielä aivojen syövyttämistä erilaisilla nestemäisillä kemikaaliyhdisteillä.

Onko vika sitten minussa ja meissä, jotka nauttivat rasvaisesta pikaruosta? Meissä, jotka nauttivat sipseistä viikonloppuiltaisin salsadipin kera? Meissä, jotka pilates- tai zumbatunnin sijasta lojuvat koko illan sohvalla surffaillen television mitäänsanomattoman tarjonnan parissa? Meissä, jotka juovat ohrapirtelöitään joskus suositusmäärien jäädessä reilusti taakse?

Mielestäni terveysasioista on nykypäivänä luotu niin monimutkainen ja sekava temmellyskenttä, että informaation jättimäisessä tulvassa kokee helposti jäävän hyökyaallon alle. Ristiriitaista informaatiota onkin tarjolla enemmän kuin hallituksen sote-väännössä ja se on paljon se. Vuosikausia yliopistossa niska limassa opiskellut ja asioita monelta kantilta tutkinut ravitsemustieteilijä voi aivan hyvin nolata itsensä television talk show-ohjelmassa, kun koripallon kokoiset hauikset omaava kolmen viikon personal trainer koulutuksen käynyt karppaaja tylyttää itseään selvästi vanhempaa akateemista rimppakinttua oikean fitnesspopulistin tavoin. Erilaisten uskomusten, karismaattisten henkilöiden johdattamien oppisuuntauksien ja Thl:n kuolettavan tylsien lausuntojen sekamelskassa ainakin itse koen ainoaksi mielenterveyteni kannalta järkeväksi vaihtoehdoksi suunnata pizzeriaan ja sen ihanan epäterveellisen rasvan käryn pariin. Olemme kulkeneet erilaisten ravitsemus- sekä liikuntasuositusten viidakoissa viimeiset vuodet niin hurjalla sykkeellä, että ainakin itse olen pudonnut kelkasta jo aika päiviä sitten. Kuulun siihen ihmisryhmään, joka on näistä trendisuuntauksista saanut pikemminkin negatiivista vaikutusta omiin tottumuuksini kuin mitään urheilu- saati terveysruoka kärpäsen pistosta.

Onko kyse sitten esimerkiksi itseni kohdalla eräänlaisesta jatkumosta, joka on alkanut jo kauan ennen nykyhetkeä ja ennen nykyisenkaltaista terveysvouhotusta? Nosta tassua, jos muistat koulujen liikuntatuntien  tuntuneen väkinäiseltä pakkopullalta. Pakkopullalta, jonka aikana vikkeläkintut ja leveäharteiset jääkiekkoilijat harhauttelivat sinut pyörryksiin pelissä kuin pelissä. Koululiikunta ja viime vuosien terveystrendien nousu nivoutuvatkin päässäni jonkinlaiseksi epämiellyttäväksi kombinaatioksi, joka näyttäytyy ylhäältä päin tulevina raameina. Raameina, joihin en pysty asettumaan enkä ylläpitämään sen asettamia arvoja. En minäkään toki voi väittää noita arvoja jotenkin epäterveiksi tai huonoiksi, päinvastoin uskallan myöntää niiden olevan lähtökohtaisesti aivan paikallaan. Kysymys ei olekaan  siinä, että en allekirjottaisi muun muassa liikunnan hyviä vaikutuksia ihmiselle tai ruokavaliotottumusten merkitystä keholle. Kysymys onkin pikemminkin jostain sisälläni jo lapsesta asti kylväneestä auktoriteettivastaisuudesta. Nykyisen ilmapiirin vallitessa terveysarvot tuntuvat olevan osa yhteiskuntajärjestystämme, eli ne tulevat myös ylhäältä hyvin vahvasti. Mediassa liikunta- ja ruokavaliotrendit ovat paistatelleet salamavalojen loisteessa jo vuosikausia. Lisäksi tiettyjen poliittisten tahojen toimintamallina on ollut hyvinkin vahvasti korostaa terveiden elämäntapojen merkitystä erilaisille tilastoille ja ajoittain minusta onkin tuntunut, että esimerkiksi tietyt sairaudet nähdään nykyään aukottomasti elämäntavoista johtuvina.

En  ole missään nimessä puolueeton analysoimaan sitä, että onko arvot (näissäkin) asioissa viime vuosina koventuneet. Pudistele vaan päätäsi ja nauti oikessa olostasi, jos olen väärässä väittäessäni esimerkiksi ylipainoisten ihmisten arvostelun olevan jälleen ainakin jollain tasolla sallittua. Ei tietenkään julkisesti sitä kukaan myönnä, mutta menepä esimerkiksi katsomaan julkisuuden henkilöitä koskevia verkkokeskusteluita. Nimimerkkien takaa löytyy aitoja kanssakansalaisiamme halusit tai et. Näen, että  asenteilla ja niiden koventumisella on tapana kulkea käsi kädessä. Niimpä väitänkin, että kolmekymmentä kiloa ylipainoava omaava työkyvyttömyyseläkkeen saaja herättää automaattisesti taustoja avaamatta enemmän ennakkoluuloista porua kuin normaalipainoinen saati urheilullinen henkilö vastaavassa tilanteessa.

Mistä sitten minä voisin löytää kipinän siihen omanlaiseen liikkumiseen ja ruokavalioon? Haluan vielä allekirjoittaa, että en ole missään nimessä  täysivaltaisen sohvaperunamoodin kannattaja. En myöskään näe aktiivisessa elämäntavassa mitään väärää. Koen vain, että ihmisten pitäisi saada löytää vielä enemmän omia kanavia toteuttamaan näitä lähtökohtaisesti hyviä arvoja.

Unohdettaisiin painoindeksien,  kalorimäärien, suoritusten maksimitehojen ja ulkoisten muutosten liiallinen tuijottaminen. Toki näitä kaikkia saa harjoittaa, jos se kuuluu aidosti siihen juuri sinua itseäsi miellyttävään tekemiseen. Itse taas koen olevani jollain hämärällä tasolla ulkoilmaihminen, vaikka olen betonikuution kasvattina tottunut viettämään pitkiäkin aikoja neljän seinän sisällä näyttöpäätteen ääressä jotain järkevää elämänsisältöä etsien. Tosiasiassa itsellenikin tekee hyvää esimerkiksi pitkät kävelylenkit ja ylipäätänsä ulkoilu, olen nuorempana paljonkin pyörinyt metsissä ja pidän esimerkiksi lumikenkäilystä. Mennään ja tehdäänkin siis asioita, mutta mikäli aktiivisuusranneke tai salitulosten jatkuva kasvattaminen eivät tunnu miellyttäviltä katso näitä asioita hieman rennomasta näkökulmasta. Muotit ja raamit ovat meidän elämämme ulkopuolella, jos vain haluamme niin. Siitä huolimatta tai juuri sen takia voimme toteuttaa terveitä elämäntapoja ainakin jossain määrin omalla tavallamme ja esimerkiksi jonkin asteinen tiedostavuus ruokavalion suhteen on mielestäni oikeasti tärkeää. Lakataan kuitenkin soimaamasta itseämme muutamista liikakilosta, diettien epäonnistumisesta tai löysästä salimotivaatiosta. Tässä maailmassa on aivan tarpeaksi paineita ilman terveystrendien aiheuttamaa kuristusotetta, eikös juu?