Ajatuksia takaraivon hiekkamyrskyistä
AJATUKSIA: NUORET JA NUORET AIKUISET KUSESSA(?)
Viime blogissani käsittelin uutta vuosikymmentä, jota olemme eläneet nyt hieman yli kuukauden. 2000-Luvun kolmas vuosikymmen sisältää paljon mahdollisuuksia, mutta myös haasteita etenkin nuorelle aikuistuvalle sukupolvelle. Käsittelenkin tässä kirjoituksessa aikamme problematiikkaa, joka koskettaa nuoria sekä nuoria aikuisia.
Nykypäivän nuoret tuntuvat jotenkin oudon tiedostavilta. En puhu pelkästään Greta Thungbergin käynnistämästä kansanliikkeestä koululakkoineen vaan laajemminkin yleisen tiedostavuuden lisääntymisestä nuorten joukossa. Nuoret myös käyttävät tutkimusten mukaan esimerkiksi vähemmän alkoholia kuin ennen. Onkin surullista, että sama ryhmä on monessa suhteessa suurempien haasteiden edessä kuin edeltävät sukupolvet. Tietenkin Suomea on aikoinaan rakennettu raskaalla työnteolla ja puolustettu verta vuodattamalla, mutta tietyissä asioissa edeltävillä sukupolvilla on ollut huomattavasti rennompaa taakse jääneinä vuosikymmeninä.
Mitä edellä mainitut asiat sitten ovat? No ensiksi tulee mieleen vähemmän yllättävästi työllistyminen ja ylipäätänsä oman paikan löytyminen. Nykyään nuoren ollessa 15-vuotias yhteiskunnalliset rakenteet ja ilmapiirikin antavat painetta siihen, että tulevaisuuden suunnitelmat pitäisi olla selvillä. Käsi pystyyn, kuka tiesi tuolloin mitä haluaa isona? Minä en ainakaan tiennyt. Vanhemmat lukijat varmasti muistavat paljon puhutun ajan, kun työpaikkoihin pääsi huomattavasti helpommin kuin nykyään. Monesti työpaikan saantiin riitti, että astui työpaikalle sisään ja esitteli kohteliaasti itsensä sekä asiansa. Nykyajan nuoret aikuiset ovat tietyn individualistisen vapauden vastapainoksi joutuneetkin elämään ajassa, jossa työnantajien markkinat takaavat vaikean työllistymisen kelle tahansa nuorelle. On toki olemassa työpaikkoja, joihin pääsee suhteellisen helposti. Toisaalta niissäkin vallitsee usein oman kokemuksenikin mukaan pätkätyösuhteet ja työntekijän kohteleminen pikkuruisena lukuna tilastoissa.
Paljon puhuttu ja polemiikkia herättänyt nuorten syrjäytyminen on myös todellinen ongelma, josta puhuttaessa sorrutaan usein ylenkatsomiseen näkökulmasta riippumatta. Nuorten syrjäytymisen todellisuuteen kuuluu sama ilmiö kuin kaikkiin muihinkin yhteiskuntamme vähäosaisia koskeviin ongelmakohtiin: yksilöllisyys. Nuorten syrjäytymisen takana on yhtä monta syytä kuin on nuoria syrjäytyneitäkin. Monesti ongelmana on juuri keskustelun keskiössä olevan ”ongelmaryhmän” osallistumattomuus foorumille, jossa heistä puhutaan. Onneksi joitain poikkeuksia aina silloin tällöin putkahtelee pinnalle, esimerkiksi Yle Areenasta löytyy mainio Logged In-sarja. Sarjassa seurataan viiden nuoren miehen karun realistisesti näyttäytyvää arkea: Yksi pääsee sängystä ylös amfetamiinin voimalla, toisen linnoittautuessa päiväkausiksi näyttöpäätteen ääreen sikolättiä muistuttavassa yksiössään. Sarja on kaikessa melankolisuudessaan mainio kurkistus elämään, josta menestyskeskeisessä Suomessa ei useinkaan puhuta. Sarjassa nähtiin kuitenkin myös väläyksiä siitä, että aurinko onneksi paistaa välillä risukasaankin.
Kolmanneksi haasteeksi voisin niputtaa edellä olleita seikkoja sivuavan asian eli eriarvoistumisen. Jo nyt muun muassa THL on ilmaissut huolensa siitä, että lasten ja nuorten eriarvoistuminen on kasvanut. Lisäksi erilaiset tutkimukset kertovat perhetaustan periytymisestä ammatinvalinnassa ja sitä kautta tulotasossa. Yhteiskunnassamme vallitseva yleinen kehitys näyttää ainakin omasta vinkkelistäni katsottuna siltä, että huonosti pärjäävillä menee entistä huonommin ja menestyjät menestyvät entistä paremmin. Nuorten kohdalla tämä tarkoittaa vaikkapa syrjäytyneitä koulupudokkaita, joista valitettavan moni päätyy ennemmin tai myöhemmin esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Lisäksi nuorten syrjäytyminen on sukupuolittunut ilmiö (tilastokeskus): alle 30-vuotiaista syrjäytyneistä kaksi kolmesta on miehiä. Hieman kärjistettynä voisi sanoa, että nuoret ja nuoret aikuiset kilpailevat työpaikkojen lisäksi kokonaisvaltaisesta hyväksynnästä työorientoituneiden suomalaisten silmissä. Edellä mainittujenkin seikkojen myötä voisin tiivistää, että nuorten elämä on välillä todella paineista ja kaikkea muuta(kin) kuin näyttöpäätteen ääressä chillailua.
Vanhempien ja nuorempienkin sukupolvien olisi kuitenkin ehkä kaikista tärkeintä tiedostaa, että maamme ja maapallomme on yhteinen kenttä. Kenttä, jossa on turha laittaa eri ikä- tai väestöryhmiä vastakkain. Nimittäin siitä ei hyödy kukaan muu kuin ehkäpä sellainen, joka astelee Arkadianmäen portaita kravatti viuhuen ajeltuaan pelipaikoille taksikyydillä puolen kilometrin matkan. Hyvää talvetonta talvea!
AJATUKSIA : SUOMI 2020-LUVULLA
Tervehdys pitkästä aikaa! Juontohommani Scoopilla ovat virallisesti jo päättyneet, mutta ystävällismieliseltä heimopäälikkö Jonimukselta olen saanut luvan suoltaa takaraivostani kumpuavia ajatuskulkuja jatkossakin julki tämän blogin kautta.
Vuoden vaihtuminen on loppupeleissä hyvinkin mitättömältä tuntuva asia. Asioiden muuttuminen on muutenkin hyvin erikoinen ilmiö, koska sen havaitseminen yksittäisen hetken mittakaavan kautta katsottuna on lähes mahdotonta. Eri puolilla mediaa on listattu lukuisia asioita ja ilmiöitä, jotka ovat muuttuneet kymmenen vuoden aikana merkittävästi. Itsekin ajattelin ensiksi lähinnä listata viime vuosikymmenen merkittäviä tapahtumia maassamme, mutta ajattelinkin tapani mukaisesti monimutkaistaa tekemisiäni ja päädyin punnitsemaan erilaisia ilmiöitä ongelmineen uutta vuosikymmentä kohti mennen.
Elämme nyt muuten vuosikymmentä, jonka aikana Aira Samulinin syntymästä tulee 100-vuotta. Tuon saman Airan, joka pirteänä vieraili noin kuukausi sitten Arto Nybergin ohjelmassa. Pakko on kyllä ihailla teräsmummoa, josta välittyy televisionkin kautta poikkeuksellisen pirteä ja rautainen elämänasenne. Samaan aikaan kyyniselle luonteelleni tyypillisellä tavalla haluan muistuttaa, että meidän ihmisten ei kannattaisi aina nielemättä myötäillä uusia elinikäodotteita. Eliniät toki ovat pidempiä keskimäärin kuin aiemmin, mutta vaikkapa vajaa vuosi sitten menehtynyt absolutisti Olli Lindholm kuoli 54-vuotiaana. Erittäin pitkää eläneitä Aira Samulineja ja Siiri "Äitee" Rantasia vastaan tilastoja puolestaan tasaa nuorempana kuolleet. Olisi mielenkiintoista saada käsiin se luku, joka kertoisi vaikkapa 65-70 vuotiaana menehtyneet ihmiset. Tuossa ikäluokassa kuolema ei ole enää millään tavalla poikkeuksellinen asia, mutta harva tajuaa menehtymisen olevan kuitenkin melko aikaista tuossa kohtaa elämänpolkua. Edellä mainitulla viittaan siihen korniinkin faktaan, että itseasiassa yhteiskunnallemme parhaiten tulostehokkuutta tuovat ihmiset menehtyvät tuossa iässä.
65-Vuotias kuolettavan sydänkohtauksen saava Veijo, joka on juuri pääsemässä tehtaalta eläkkeelle on optimaalein kansalainen Suomelle. Veijo on juuri se mies, joka ei ole päivääkään ollut töistä pois tai käyttänyt lainkaan terveyskeskuksen tarjoamia palveluita. Hän on saattanut olla Alkon sekä Veikkauksen lojaali kanta-asiakas, joka on kuitenkin hoitanut asialliset hommansa aina mukisematta ja kovalla pieteetillä. Veijo ei ole harrastanut pahemmin ulkomaan matkoja, vaan hänen rahojaan on jäänyt enemmän rakkaan kotimaamme maaperälle kuin monen ylempää yhteiskuntaluokkaa edustavan henkilön. Veijon kaltaisten ihmisten haudoille pitäisi toimittaa Verohallinnon puolesta kiitoskyltti. Päättäjiltä tai terveydenhuollon edustajilta kysyttäessä tälläisistä henkilöistä vastuuta vieritetään surullisen useasti ihmisen ja tämän elintapojen piikkiin. Toki elintavoilla on merkityksensä, mutta aikaamme värittää mielestäni jopa jonkinasteinen terveysterrorismi. Edellä mainittua ilmiötä liippasinkin jo vajaa vuosi sitten julkaisemassani "Epäkelpo Ruokaympyrä"-blogissa.
Suomessa kuten monessa muussakin maassa yksilöiden oikeudet ja vapaudet ovat päässeet parantumaan ihan kukoistukseen asti 2000-luvulla. Itse olen valkoinen lihaa syövä heteromies, mutta omassa kaveri- ja tuttavapiirissäni on erilaisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Ilman takaliston nuolemista voin rehellisesti sanoa, että olen kiitollinen näiden ihmisten puolesta aikamme hyvistä puolista. On käsittämätöntä ajatellakin aikaisempien vuosikymmenien suoranaista idiotismia suhtautumisessa, joka on kohdistunut massasta poikkeaviin yksilöihin.
Pakko on kuitenkin tuoda esiin libeeralin arvopohjan omaavien ihmisten ajoittain kompleksisenakin näyttäytyvä suhtautuminen yhteiskunnassamme eläviä heikompia yksilöjä kohtaan. Tuntuu nimittäin toisinaan siltä, että seksuaali- ja etnisten vähemmistöjen puolesta puhujat karsivat ymmärryksensä piiristä vaikkapa asunnottomat tai päihdeongelmaiset ihmiset. Kadulla asuva 55-vuotias Mara ei ole välttämättä täysin 100-prosenttisesti oman ongelmaisen tilanteensa taustalla, vaan hänenkin elämässään on voinut tapahtua poikkeuksellisen paljon kaltoin kohtelua sekä jo lapsuudesta vinoon lähtenyttä olosuhteista johtuvaa vaikutusta. Mara ei kuitenkaan ole mediaseksikäs avun tai sympatian kohde, koska me yksilöt usein tarvitsemme ajassamme tietynlaisia sylkykuppeja. Moni näennäisen empaattinen ja äärimmäisenkin suvaitsevainen ihminen käyttää sanaa "sossupummi" tai suhtautuu raittiseenkin pitkäaikaistyöttömään halveksuen, koska omaa stressiä ja paineita on helpompi purkaa näennäisen normaaleihin ihmisiin (jotka ovat kuitenkin ns "luusereita"). Viitattuna edellä näyttäytyneisiin seikkoihin täytyy myöntää, että paljon 2010-luvun keskustelussa esiintynyt kuplaantuminen on minunkin mielestäni erittäin huolestuttava ilmiö.
Uudelle vuosikymmennelle ei voida siirtyä mainitsematta sosiaalista mediaa. Itselläni on sitä kohtaan vähintäänkin ristiriitainen suhtautuminen. Ala, johon kovalla innolla pyrin vaatii toimimaan somen kentällä. Toisaalta, ajan kuluessa olen oppinut havaitsemaan somen hyviäkin puolia.
Pienikin ihminen tai vaikkapa yhteisö (esimerkiksi bändi) voi hyvällä tuurilla ja itsensä likoon laittamisella saada somen kautta suurtakin näkyvyyttä ilman valtavia rahakasoja selustanaan. Lisäksi somessa tapahtuva vertaistuki ja hyväntekeväisyys ovat ilmiöitä, joissa ihmisten yhteisöllisyys sekä auttamisen halu näyttäytyvät usein niin kylmältä tuntuvana nykyaikana. Samalla kentällä kuitenkin esiintyy poikkeuksellisen paljon negaatiota. Tavallisistakin ihmisistä tuntuu tulevan poikkeuksellisen ilkeitä ihmispaholaisia, kun näppäimistö laulaa pitkin sosiaalisen median räikeinä käyviä keskusteluita. Kovin syvällistä sisältöä tai elämän mallia ei välttämättä löydy myöskään somea ammatikseen tekevien uuden ajan julkkisten päivityksistä, vaan niissä esitellään usein silmiinpistävän pinnallisia piirteitä vaikkapa ulkoisen olemuksen kautta. Nuoria ja lapsiakin saadaan haluamaan tiettyjä tuotteita kovalla tohinalla, kun jotenkin kummasti näitä tuotteita käyttää tubettajat ja somettajat. Tiedätte kyllä edellä esitetyn ilmiön.
Voisinkin hieman niputtaa näitä edellä käsittelemiäni aiheita niiden kautta ilmentyvien ristiriitojen muodossa:
Me ihmiset elämme entistä pidempään, mutta mikä oikeastaan on sen hinta? Kuinka moni meistä elääkään viimeiset vuotensa laitoksen sängyn pohjalla dementoitunut mieli trippaillen? Kuinka moni kuoleekaan yllättävän nuorena tätä yhteiskuntaa täysin palvelleena niin, ettei pääse nauttimaan maksamistaan verorahoista esimerkiksi eläkkeen muodossa?
Muunsukupuolinen Kevin oli Big Brother-talossa 10 viikkoa esillä yhdessä syksyn katsotuimassa formaatissa. Tämänkin voi moni tuomita roskaohjelmasta saaduksi julkisuudeksi, mutta mielestäni Kevin onnistui avaamaan monen katsojan ennakkoluuloja ja hän oli muutenkin positiivinen esimerkki nuoremmasta sukupolvestamme. Toivon, että jatkossa vähemmistöt saavat olla entistä avoimemmin ja selittelemättä osa yhteiskuntaamme sen jokaisella osa-alueella. Silti emme saa kuitenkaan unohtaa ketään kenellä on vaikeuksia, on henkilöä sitten tiettyjen piirien mielestä trendikästä tai vähemmän trendikästä puolustaa saati auttaa. Tätä edellä mainitseemani ilmiötä harvoin tunnustetaan ääneen, mutta eiköhän sen moni vähän mietittyään ympäröivää ilmapiiriä havaitse. Nyt asunnottomia on vähemmän kuin aikasemmin, mutta eivät hekään täältä tule poistumaan. Joillakin tulee olemaan paha olla myös 2020-luvulla osittain ihan senkin takia, että välillä maailmassamme nallekarkit jakautuvat äärimmäisen epäoikeudenmukaisesti, valitettavasti.
Minusta tuntuu muuten jo näin 25-vuotiaana, että olen aivan pihalla nykyisten lasten ja teinienkin käyttämistä sosiaalisen median tarjonnoista. Nuoret tuntuvat liikkuvan meitä aikuisia kehittyneemmin ja nopeammin eri alustoista toiseen, mutta tämän ilmiön kohdalla on ollut viime vuosina myös havaittavissa erityisen ikäviä piirteitä tätä asiaa hyväksikäyttävien aikuisten takia. 2020-luvulla tulee olemaan edelleen haasteita lasten valistamisessa, mitä siis tulee internetin vaaroihin. Lisäksi edellä mainitut sosiaalisen median ylivaltaan liittyvät problematiikat eivät ainakaan vähene, somessa käytävä poliittinen debatti (johon presidentti Niinistökin osittain uudenvuodenpuheessaan viittasi) vie meitä entistä kauemmaksi toisistamme aikana, kun meidän nimenomaan pitäisi lähestyä toisiamme erimielisyyksistä huolimatta ja keksiä yhdessä vastauksia meitä kaikkia koskeviin ongelmiin.
Edellä kirjoittamani on helpompi todeta kuin toteuttaa, ikävä kyllä. Onneksi maassamme on vielä 2020-luvun alkumetreillä jäljellä uskomattoman upeita piirteitä, joiden minä toivon säilyvän jatkossakin. Se, millaisena Suomi näyttäytyy vaikkapa kymmenen vuoden päästä on vielä hämärän peitossa, mutta toivon sen näyttäytyvän edelleen eteenpäin menneenä ja virheistä oppia ottaneena yhteiskuntana. Yhteiskuntana, jonka kansalaiset olisivat edes vähäsen lähempänä toisiaan ja pikkuriikkisen ymmärtäväisempiä toisiaan kohtaan kuin nyt.
Mitä sinä toivot?
Epäkelpo ruokaympyrä
Majoneesi valuu poskia pitkin parralleni, kun olen tekemässä jälleen kerran syntiä grillin pihalla. Olen tunkemassa nielustani alas täysin tiedostaen moskaa, joka sisältää keholleni äärimmäisen vaarallisten rasva- ja kaloripitoisuuksien lisäksi ties kuinka paljon esimerkiksi verisuonilleni haitallisia kuona-aineita. Epäterveellisen, mutta samalla syntisen hyvältä maistuvan roskaruoan jälkeen jossain takaraivoni perukoilla huono omatunto hakkaa rumpua takoen nykyaikana valloilla olevia varoituslauseita. Jopa minä, joka en ole ikinä elämässäni oikein päässyt kiinni terveiden elämäntapojen ilosanomaan saati päässyt niitä toteuttamaan loppuviimein kirjan sääntöjen mukaan koen huonoa omatuntoa tai jopa jossain määrin huonommuutta alistuessani aina mieliteoilleni. Erityisesti ilta- ja yöaikaan tälläisiä synteihin lankeamisia tapahtuu erityisen todennäköisesti. Eritoten, jos yhtälöön kuuluu vielä aivojen syövyttämistä erilaisilla nestemäisillä kemikaaliyhdisteillä.
Onko vika sitten minussa ja meissä, jotka nauttivat rasvaisesta pikaruosta? Meissä, jotka nauttivat sipseistä viikonloppuiltaisin salsadipin kera? Meissä, jotka pilates- tai zumbatunnin sijasta lojuvat koko illan sohvalla surffaillen television mitäänsanomattoman tarjonnan parissa? Meissä, jotka juovat ohrapirtelöitään joskus suositusmäärien jäädessä reilusti taakse?
Mielestäni terveysasioista on nykypäivänä luotu niin monimutkainen ja sekava temmellyskenttä, että informaation jättimäisessä tulvassa kokee helposti jäävän hyökyaallon alle. Ristiriitaista informaatiota onkin tarjolla enemmän kuin hallituksen sote-väännössä ja se on paljon se. Vuosikausia yliopistossa niska limassa opiskellut ja asioita monelta kantilta tutkinut ravitsemustieteilijä voi aivan hyvin nolata itsensä television talk show-ohjelmassa, kun koripallon kokoiset hauikset omaava kolmen viikon personal trainer koulutuksen käynyt karppaaja tylyttää itseään selvästi vanhempaa akateemista rimppakinttua oikean fitnesspopulistin tavoin. Erilaisten uskomusten, karismaattisten henkilöiden johdattamien oppisuuntauksien ja Thl:n kuolettavan tylsien lausuntojen sekamelskassa ainakin itse koen ainoaksi mielenterveyteni kannalta järkeväksi vaihtoehdoksi suunnata pizzeriaan ja sen ihanan epäterveellisen rasvan käryn pariin. Olemme kulkeneet erilaisten ravitsemus- sekä liikuntasuositusten viidakoissa viimeiset vuodet niin hurjalla sykkeellä, että ainakin itse olen pudonnut kelkasta jo aika päiviä sitten. Kuulun siihen ihmisryhmään, joka on näistä trendisuuntauksista saanut pikemminkin negatiivista vaikutusta omiin tottumuuksini kuin mitään urheilu- saati terveysruoka kärpäsen pistosta.
Onko kyse sitten esimerkiksi itseni kohdalla eräänlaisesta jatkumosta, joka on alkanut jo kauan ennen nykyhetkeä ja ennen nykyisenkaltaista terveysvouhotusta? Nosta tassua, jos muistat koulujen liikuntatuntien tuntuneen väkinäiseltä pakkopullalta. Pakkopullalta, jonka aikana vikkeläkintut ja leveäharteiset jääkiekkoilijat harhauttelivat sinut pyörryksiin pelissä kuin pelissä. Koululiikunta ja viime vuosien terveystrendien nousu nivoutuvatkin päässäni jonkinlaiseksi epämiellyttäväksi kombinaatioksi, joka näyttäytyy ylhäältä päin tulevina raameina. Raameina, joihin en pysty asettumaan enkä ylläpitämään sen asettamia arvoja. En minäkään toki voi väittää noita arvoja jotenkin epäterveiksi tai huonoiksi, päinvastoin uskallan myöntää niiden olevan lähtökohtaisesti aivan paikallaan. Kysymys ei olekaan siinä, että en allekirjottaisi muun muassa liikunnan hyviä vaikutuksia ihmiselle tai ruokavaliotottumusten merkitystä keholle. Kysymys onkin pikemminkin jostain sisälläni jo lapsesta asti kylväneestä auktoriteettivastaisuudesta. Nykyisen ilmapiirin vallitessa terveysarvot tuntuvat olevan osa yhteiskuntajärjestystämme, eli ne tulevat myös ylhäältä hyvin vahvasti. Mediassa liikunta- ja ruokavaliotrendit ovat paistatelleet salamavalojen loisteessa jo vuosikausia. Lisäksi tiettyjen poliittisten tahojen toimintamallina on ollut hyvinkin vahvasti korostaa terveiden elämäntapojen merkitystä erilaisille tilastoille ja ajoittain minusta onkin tuntunut, että esimerkiksi tietyt sairaudet nähdään nykyään aukottomasti elämäntavoista johtuvina.
En ole missään nimessä puolueeton analysoimaan sitä, että onko arvot (näissäkin) asioissa viime vuosina koventuneet. Pudistele vaan päätäsi ja nauti oikessa olostasi, jos olen väärässä väittäessäni esimerkiksi ylipainoisten ihmisten arvostelun olevan jälleen ainakin jollain tasolla sallittua. Ei tietenkään julkisesti sitä kukaan myönnä, mutta menepä esimerkiksi katsomaan julkisuuden henkilöitä koskevia verkkokeskusteluita. Nimimerkkien takaa löytyy aitoja kanssakansalaisiamme halusit tai et. Näen, että asenteilla ja niiden koventumisella on tapana kulkea käsi kädessä. Niimpä väitänkin, että kolmekymmentä kiloa ylipainoava omaava työkyvyttömyyseläkkeen saaja herättää automaattisesti taustoja avaamatta enemmän ennakkoluuloista porua kuin normaalipainoinen saati urheilullinen henkilö vastaavassa tilanteessa.
Mistä sitten minä voisin löytää kipinän siihen omanlaiseen liikkumiseen ja ruokavalioon? Haluan vielä allekirjoittaa, että en ole missään nimessä täysivaltaisen sohvaperunamoodin kannattaja. En myöskään näe aktiivisessa elämäntavassa mitään väärää. Koen vain, että ihmisten pitäisi saada löytää vielä enemmän omia kanavia toteuttamaan näitä lähtökohtaisesti hyviä arvoja.
Unohdettaisiin painoindeksien, kalorimäärien, suoritusten maksimitehojen ja ulkoisten muutosten liiallinen tuijottaminen. Toki näitä kaikkia saa harjoittaa, jos se kuuluu aidosti siihen juuri sinua itseäsi miellyttävään tekemiseen. Itse taas koen olevani jollain hämärällä tasolla ulkoilmaihminen, vaikka olen betonikuution kasvattina tottunut viettämään pitkiäkin aikoja neljän seinän sisällä näyttöpäätteen ääressä jotain järkevää elämänsisältöä etsien. Tosiasiassa itsellenikin tekee hyvää esimerkiksi pitkät kävelylenkit ja ylipäätänsä ulkoilu, olen nuorempana paljonkin pyörinyt metsissä ja pidän esimerkiksi lumikenkäilystä. Mennään ja tehdäänkin siis asioita, mutta mikäli aktiivisuusranneke tai salitulosten jatkuva kasvattaminen eivät tunnu miellyttäviltä katso näitä asioita hieman rennomasta näkökulmasta. Muotit ja raamit ovat meidän elämämme ulkopuolella, jos vain haluamme niin. Siitä huolimatta tai juuri sen takia voimme toteuttaa terveitä elämäntapoja ainakin jossain määrin omalla tavallamme ja esimerkiksi jonkin asteinen tiedostavuus ruokavalion suhteen on mielestäni oikeasti tärkeää. Lakataan kuitenkin soimaamasta itseämme muutamista liikakilosta, diettien epäonnistumisesta tai löysästä salimotivaatiosta. Tässä maailmassa on aivan tarpeaksi paineita ilman terveystrendien aiheuttamaa kuristusotetta, eikös juu?
Ajatuksia : kotimainen musiikkiteollisuus
Hola! Täällä Espanjan auringon alla kirjoittelen ajatuksiani itselleni aina yhtä tärkeästä aiheesta eli musiikista. Kotimainen musiikki elää monella tavalla murroskauttaan ja alaa ympäröivä bisneskin on muuttunut vuosikymmenien varrella välähdysmäisellä tahdilla. Ensimmäiseksi voitaisiin paneutua siihen, että kuka kotimainen artisti yllättikään taannoin?
Musiikkiteollisuudesta siis lähiaikojen näkyvin kannanotto tuli hyvin yllättävältä ja hieman jopa paradoksaaliselta taholta, kun espoolaisessa ylemmän keskiluokan perheidyllille suunnatussa luxustalossa asuva vajaan vuoden päästä kolmekymppisiänsä viettävä Mikael Sohlman avasi jälleen kerran sanaisen arkkunsa. Niille keille nimi ei soita minkäälaisia kelloja onkin kerrottavani, että tuon nimisen herran varsin runsaat väkijoukot (erityisesti nuoret sellaiset) tuntevat miehen artistinimellä Mikael Gabriel.
Yllättäväähän tässä yhtälössä ei ole se, että monia räväköitä lausahduksia ja hyvin provokatiivisia julkisen keskustelun aloituksia suorittanut kauttaltaan tatuoitu nuorisokotikasvatti aiheutti mediassa puheillaan äläkkää. Mikael Gabriel on aiemmin biiffannut monen eri suomiräppärin kanssa ja monesti nämä Yhdysvalloista apinoidut räppäreiden keskinäiset verbaaliset nokittelut ovat lähteneet Mg:n läpinäkyvästä provokaatiosta. Mies on mielellään myös esitellyt julkisuudessaan saavutuksiaan sekä kuvaillut hyvin suorasukaiseen tyyliinsä suhdettaan rahaan. Raha on Mikael Gabrielille hyvin tärkeä asia, jota ilman hän ei olisi omien sanojensa mukaan saanut edes nykyistä tyttöystäväänsä. Luxustalon hankinta, sen yksityiskohtien esittely, uudet urheiluautovalinnat sekä puhe kultahampaiden hukkaamisesta yökerhojen vip-tiloihin ovat kuuluneet vahvasti miehen esiintymiseen aina yhtä ahnaiden iltapäivälehtien sivuilla.
Nyt tämä sama mies on arvostellut suomalaisen musiikkimaailman olennaisia toimijoita yksinvaltiudesta ja ylikaupallisuudesta. Ylikaupallisuudesta? Kuulitte oikein : mies, joka on myöntänyt julkisuudessa tekevänsä hyvin kaupallista musiikkia (erityisesti nuorille) syyttää nyt muita toimijoita jonkun syvemmän tarkoitusperän peittoamisesta kaupallisen yksinvaltiuden voimin.
Emma-gaalassa helmikuun toinen päivä Mikael Gabriel piti puheen, jonka monen eri medialähteen lainaama ydin oli “Mitä radiosta kuullaan, sitä ei päätä 45-vuotias mies. Sen päätätte te!” Hän myös kehoitti lukemaan hyvin tarkkaa samana päivänä ilmestyneen iltalehden artikkelin. Mitä ihmettä Mg oikeun meuhkasi lavalla? Mies palkittiin musiikkivideosta emmalla ja tv-näkyvyys oli taattu pian tauolle jääneelle Malmin kulmien kasvatille koko musiikkikentän kerman keräävässä tilaisuudessa. Mitä olen yhtään miehen edesottamuksia seurannut erilaiset gaalat ja julkisuuden henkilöitä keräävät tapahtumat ovat hyvin mieluisia tälle tyyliniekalle, joka ulkoiluttaa usein pressikameroiden edessä punaisella matolla useiden tuhansien eurojen vaatekappaleita. Oltaisiinko nyt vedetty jotain muutakin kuin höpöheinää?
Tämän hetken suomalaiseen musiikkikenttään täysin neutraalista näkökulmasta paneutuessa Mikael Gabrielin meuhkaamisesta löytyykin pointti tai ainakin sitä tutkaillessa jollain tavalla ymmärtää kannanoton huolimatta miehen omasta julkisesta kuvasta hänen ilmoille tuottamasta musiikistaan puhumattakaan.
Musiikissa ylipäätänsä eletään tekijän kannalta erittäin haastavia aikoja. Yrität olla mitä tahansa niin kaikki, siis KAIKKI on jo tehty. Mitään täysin uutta ei ole ainakaan suomalaisen musiikin mainstream-tilassa tehty aikoihin. Eikä se tietenkään ole artistien syy, eihän omalle syntymävuodelleen mitään mahda. Hattua täytyy tietyistä syistä nostaakin jokaiselle artistille, jotka ovat viime vuosina keikkuneet striimatumpien joukossa. Elämmehän me aikaa, kun Haloo Helsinkiä mainostetaan kantaaottavana yhtyeenä ja Vesalan musiikki lasketaan taidepopiksi. Kaikki oikeasti kantaaottava ja taidemusiikiksi luokiteltava tavara on jossain aivan muualla kuin siellä parrasvalojen valossa, jossa tietyt valtalehtien toimittajat hehkuttavat isoja keikkalavoja valloittavia artisteja tai bändejä heidän monipuolisuudestaan. Toki Haloo Helsinki ja Vesala tekevät erittäin korkealaatuiseksi hiottua musiikkia, jota on helppo ja miellyttävä kuunnella. Uskon, että Elli Haloo oikeasti pohjustaa sanoituksiansa muutenkin kuin myyntitilastot suurilla verkkokalvoillaan. Tuskinpa Vesalakaan naureskelee suomalaisten kuuntelijoiden höynättämistään rantatuolissa, vaan pyrkii aitoon vuorovaikutukseen faniensa ja suomalaista musiikkia kuluttavien tavisten kanssa. Kyse ei ole kenenkään yksittäisen artistin huonoudesta tai välttämättä myöskään häikäilemättömästä tarkoituksesta huijata ihmisiä tekemällä huonoa tai epäeettistä musiikkia. Kyse on niinkuin surullisen kliseisen monesti : viasta tai paremminkin vioista järjestelmässä.
Monesti radiokanavat perustelevat musiikkilistojaan sillä hyvin aukottoman kuuloisella selityksellä, että tätä ihmiset haluavat kuulla. Sen näkee myös keikka- ja festarilavoilla. Antti Tuisku on viime vuosina ollut monien festareiden vetonaula. Jvg on tahkonut kohta kymmenen vuotta ympäri Suomea eikä kyllästymistä näy. Pyhimys elää elämänsä kultakautta, kun keikat myyvät kuin häkä ja Jättiläisestä tuli radiosoiton myötä äärimmäisen tunnettu veisu. Mikä on sitten pielessä?
Lähtökohtaisesti ei välttämättä mikään. Kuitenkin vuonna 2019 olemme sellaisessa individualismin ja hektisyyden ristitulessa, että erilaiset populäärikulttuurin ilmiöt heijastavat aikaamme.
Väitänkin, että Suomi on pullollaan vallitsevaan musiikilliseen tilaan tyytyväisiä ihmisiä ja siihen vaikuttaa yksi erittäin iso syy. Syy : vaihtoehtoja ei anneta. Mietitään esimerkiksi ruuhkavuosien keskellä elävää pitkiä työmatkoja autolla ajavaa 35-vuotiasta perheenäiti Jaanaa. Jaanan päivät ovat asuntolainahelvetin ja lasten harrastuksien täyttämässä arjessa sellaisia, että heikompaa hirvittää. Hyvin harvinaista vapaa-aikaa Jaana viettää salilla ystäviensä Heidin ja Tiinan kanssa, koska kesäkuntoon tähtääminen on yksi aikamme peruselementeistä. Joskus Jaana ehtii kuitenkin käpertyä Mika-miehensä kainaloon katsomaan Temptation Islandia kokien tyytyväisyyttä siitä, että ei se Mika temppariosallistujiin verrattuna niin huono mies olekaan. Missä ihmeen välissä Jaana ehtisi perehtyä musiikkiin, jos musiikki ei ole hänelle aivan sydämen asian tai kuulu harrastusvalikoimaan? Vastaus : ei missään välissä. Radio ja spotifyn valmiit listat ovat enemmän kuin todennäköisiä musiikkilähteitä Jaanalle. Jaanalle tässä kohtaan täysi hatunnosto ja kiitokset löysän selkärangan omaavan epädynaamisen homssuisen pohtijan suunnalta. Jaanat pitävät tätä maata pystyssä!
Kyllähän puhetta musiikin kaupallisuudesta ja kapeasta mainstream-kärjestä on riittänyt jo vuosikymmeniä. Silti väitän, että jotain on muuttunut. Tiettyjen asioiden korostaminen on noussut musiikista puhuttaessa. Tai itse asiassa usein ei puhuta edes musiikista. Oletko viime vuosina nähnyt iltapäivälehdissä tai muuallakaan valtamediassa laajasti levy-arvioita? Tai haastatteluja muusikoilta aiheena esimerkiksi tarinat sanoitusten takaa. Todennäköinen vastaus on : et. Muusikoista kyllä tehdään juttuja ja otsikoita entiseen tahtiin. Kellä artisteista oli kaunein gaalamekko? Kuka on seksikkäin miesartisti? Kuka julkaisi hämmentävän selfien instagramissa? Kellä on häkellyttävän söpö koira?
Edellä luettelemani esimerkit ovat suoraan lehtijuttujen otsikoista. Muusikot kyllä kiinnostavat ja erityisesti kaikki muu kuin heidän musiikkinsa on klikkiotsikoinnin kannalta kultaakin arvokkaampaa materiaalia.
Jo aiemmin mainittu Antti Tuisku on esimerkiksi ovelasti salannut seksuaalisen suuntautumisensa ja syy vaikuttaa puhtaasti siltä, että myyttiä ei kannata julkisuusmielessä rikkoa. Ihmiset ovat kiinnostuneita Tuiskusta henkilöbrändinä ja esiintyjänä monet ylistävät häntä syystäkin. Henkilöbrändin merkitys on mielestäni kasvanut äärimmäisiin olosuhteisiin takavuosista, kun suomenkielinen musiikki toi suuresti myytyjen hittien myötä todella lyyristä ja musikaalisesti jopa jossain määrin intohimoista tavaraa. En edellenkään arvostele nykymusiikkia huonoksi, mutta mielestäni huomio julkisuudessa on vääristynyt täysin vääriin suuntiin. Suomalaisen hiphopin kannalta äärimmäisen tärkeä Elastinen kuten vaikkapa hieman kypsyneimmistä karismaattisista miesartisteista valioesimerkkinä käyvä Lauri Tähkä ovat itseään loistavassa tikissä pitäviä duracell-pupun kaltaisia naisten (sekä miesten) ihannoimia esiintyjiä. Tuskinpa he innostaisivat ihmisiä katsomaan spektaakkeleja, mikäli spektaakkelin valokeilassa olisi lähikaupan sipsi- sekä oluthyllyjen vakkari keskikehonrakentaja Kari. Kärjistäen voisin ulkonäköasiohin liittyen sanoa että mitä isommalle lavalle mennään, sitä enemmän ulkonäkö kuin muutkin imagon pinnallisuudessaan kiehnaavat kullankimaltavat puolet merkitsee. Voin itse noin verbaalisen kuvailun tasolla (voi luojan kiitos) alastomana rehellisesti myöntää, että omalla ulkoisella olemuksellani on vaikutuksia karvojen pystyyn nousemiseen musiikin ulkonäkökeskenäisyydestä puhuttaessa. Itsehän radioammattilaiseksi pyrkivänä olen alistamassa tai jo alistanut väkisinkin oman ulkoisen olemukseni arvostelun kohteeksi. Radio? Se sama radio, jota ovat työkseen tehneet monen näköiset ja kokoiset ihmiset vuosikymmeniä sopivasti valokeilasta piilossa journalistisen kirkkaan teräviä aivoissaan sijaitsevia juontajan lamppua kiillotellen.
En syytä sosiaalista mediaa mistään autonomisesta pahuudesta tai pinnallisuuden yli-Jumalattaren roolista, mutta joku on muuttunut pysyvästi. Täytän ensi kuussa 25-vuotta ja olen hemmetin huolissani musiikkikentän kehityksen lisäksi kaikesta muustakin. Onneksi minua vielä nuoremmat ihmiset omaavat mentaalitason, johon kuuluu aimo annos ylioptimistisuutta ja tulevaisuuteen individualistisen yhteisöllisesti katsomista. Ilman inhorealistisia asenteita omaavasta allekirjoittaneesta poikkeavia nuoria muusikoita ja esikuvia nuorten sukupolvi ei olisi niinkään hyvä, millainen se on.
Ehkä aurinko paistaa risukasaankin!